Analyyttinen filosofia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Analyyttinen filosofia on nykyfilosofian valtavirtaus Yhdysvalloissa, Britanniassa, Australiassa sekä Pohjoismaissa. Usein on puhuttu myös ”anglosaksisesta filosofiasta”, vaikka monet merkittävät analyyttiset filosofit ovat tulleet manner-Euroopasta. Analyyttinen filosofia ei ole mikään sisällöllisesti yhtenäinen suuntaus. Kyse on ennemminkin tietynlaisesta näkemyksestä siitä, miten filosofiaa tehdään.
Analyyttinen filosofia on sateenvarjotermi, joka kattaa monia erilaisia näkemyksiä. Historiallisesti analyyttisen filosofian piiriin on luettu looginen empirismi, looginen atomismi, logisismi, arkikielen filosofia ja uuspragmatismi. Niiden yhteisenä piirteenä pidetään loogista selkeyttä painottavaa argumentaatiotapaa, johdonmukaisuutta sekä käsitteellistä yksiselitteisyyttä filosofisten ongelmien käsittelyssä. Tämä pyrkimys on johtanut usein kielifilosofisiin tarkasteluihin ja tieteellistä katsantokantaa painottavaan filosofiaan.
Analyyttinen filosofia painottaa loogista ja käsitteellistä analyysia. Suuntauksen syntymiseen ja kehittymiseen vaikutti merkittävästi matemaattisen logiikan keksiminen. Analyyttinen filosofia asetetaan usein vastakkain mannermaisen filosofian kanssa.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gottlob Frege[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Analyyttista filosofiaa sitoo yhteen myös perinne, joka alkoi Gottlob Fregen (1848–1925) logiikan, kielifilosofian ja semantiikan tutkimuksista. Michael Dummett esittää, että Frege voidaan nähdä analyyttisen filosofian perustajana.
Frege oli näkemyksiltään puhdasoppinen kantilainen, jonka tarkoituksena oli tehdä korjaus Immanuel Kantin filosofiaan. Tämän korjauksen tuloksena syntyi moderni logiikka, perusta nykyiselle kielifilosofialle ja merkitysteorialle.
Frege pyrki saattamaan loppuun Gottfried Leibnizin ajatuksen täydellisestä ja täsmällisestä kielestä. Hän pyrki filosofiassaan luomaan loogisesti täydellisen ihannekielen, joka pystyisi ilmaisemaan täydellisesti maailman todellisen rakenteen vailla monimerkityksellisyyksiä. Hän ei ollut kiinnostunut luonnollisesta kielestä, vaan piti luonnollista kieltä kyvyttömänä ilmaisemaan todellisuutta.
Frege kritisoi ajattelussaan vahvasti subjektiivisia merkitysteorioita. Hän korosti ajattelussaan vahvasti kantilaista näkemystä, jonka mukaan emme voi koskaan astua kielen rajojen ulkopuolelle. Frege korosti näkemystä, jonka mukaan kieltä ei ole mahdollista analysoida vailla kontekstia. Kontekstiperiaatteen mukaan emme voi kysyä sanan merkitystä, vailla lauseyhteyttä.
Frege teki kielifilosofiassaan erottelun ilmaisun ”mieleen” ja ”viittauksen kohteeseen” (mieli ja merkitys, Sinn und Bedeutung). Esimerkiksi aamutähti ja iltatähti viittaavat samaan olioon, joka on planeetta Venus. Vaikka nämä ilmaukset (aamutähti ja iltatähti) viittaavat samaan olioon, niillä on kuitenkin eri ”mieli”. Fregen mukaan jokaisella mielekkäällä ilmauksella on ”mieli”, vaikka ei välttämättä viittauksen kohdetta. Esimerkiksi sanalla ”yksisarvinen” on mieli, mutta ei viittauskohdetta tai totuusarvoa. Erottelu ilmausten ”mielen” ja ”viittauksen kohteen” välillä, esiintyy myöhemmässä kirjallisuudessa ”ekstension” ja ”intension” välisenä erotteluna.
Frege vaikutti ajattelullaan merkittävästi analyyttisen filosofian syntyyn, mutta myös fenomenologiaan, kritisoimalla Edmund Husserlin varhaista ajattelua.
Bertrand Russell[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toinen analyyttisen filosofian syntyyn merkittävästi vaikuttanut hahmo oli englantilainen filosofi Bertrand Russell (1872–1970). Russell kehitti eteenpäin Fregen ajattelua. Russellin ajatteluun vaikutti merkittävästi Fregen lisäksiG. E. Moore (1873–1958).
Russell ei ollut kiinnostunut Fregen teoriassa ilmausten ”mielestä”, vaan siitä mihin ilmaukset viittaavat. Hän esitti teoriansa 1905 julkaistussa artikkelissa ”Viittaamisesta” (On Denoting). Russell löysi Fregen ajattelusta paradoksin, jota on kutsuttu Russellin paradoksiksi. Russelin mukaan Fregen käsitys ilmausten jakamisesta merkitykseen ja viittauksen kohteisiin johti ristiriitaan logiikan perustavan lain, ristiriidan lain kanssa. Ristiriidan lain mukaan jokainen väite on joko tosi tai epätosi.
Russellin mukaan esimerkiksi lauseen ”Ranskan nykyinen kuningas on kalju”, oikea muoto on ”on yksi olio, joka on Ranskan nykyinen kuningas, ja tämä olio on kalju”. Lauseen oikeasta loogisesta muodosta pystytään toteamaan, onko se tosi vai epätosi. Tässä tapauksessa lause on siis epätosi.
Russell pyrki kehittämään logiikan, joka olisi vapaa paradokseista. Hän kehitti teorian yleisestä logiikasta, jota hän kutsui tyyppiteoriaksi. Russellin mukaan käsitteillä on rajatut merkitysalueet. Tunnetut paradoksit johtuvat kieliopin vastaisuudesta. Russellin pyrkimyksestä paljastaa ongelmia tuottavien lauseiden looginen muoto tuli esikuva myöhemmille filosofeille.
Loogiset empiristit innoittuivat Russellin filosofiasta ja päättelivät, että filosofian perustavat ongelmat ovat muodoltaan loogisen kieliopin vastaisia ja näin ollen merkityksettömiä.
George Edward Moore[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Russellin ajatteluun vaikutti G. E. Moore (1873–1958), joka korosti filosofiassaan arkijärkeä. Moorea ei kiinnostanut Fregen tai Russellin formaalinen logiikka, vaan hän lähti analyysissaan liikkeelle luonnollisesta kielestä. Toisin sanoen Moore tarkasteli ihmisten arkipäiväistä kielenkäyttöä. Luonnollisen kielen käsitteellistä analysointia kutsutaan loogiseksi analyysiksi.
Moore esitti, että mikäli filosofisesta teoriasta löytyy terveen arkijärjen kanssa ristiriidassa olevia asioita, on vika todennäköisimmin filosofiassa. Moore vastusti idealististen filosofien tapaa kyseenalaistaa ulkoisen todellisuuden, aineen tai ruumiin olemassaolo. Näitä kyseenalaistuksia hän piti filosofisen ”mielettömyyden huippuna”. Moore vastusti erityisesti hegeliläistä idealismia.
Moore tuli tunnetuksi kritisoidessaan moraaliteorioita, jotka pyrkivät palauttamaan moraalisen hyvän johonkin empiirisesti mitattavaan ominaisuuteen. Moore selittää, että näin toimiessaan henkilö syyllistyy naturalistiseen virhepäätelmään. Mooren mukaan moraalista hyvää tulee pitää määrittelemättömänä epänaturalistisena arvona.
Moore alusti ajattelussaan analyyttisen filosofian niin sanottua arkikielen filosofiaa. Frege ja Russell sen sijaan alustivat loogisia apuvälineitä käyttävää ”kovaa haaraa”.
Ludwig Wittgenstein[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itävaltalainen Ludwig Wittgenstein toimi Cambridgen yliopistossa Russellin oppilaana. Hänen ajattelunsa vaikutti merkittävästi Russellin ajatteluun. Wittgensteinin mukaan filosofian tehtävänä oli huoltaa kieltä ja selventää sitä, ei luoda teoriaa.
Myös Wittgensteinin tavoitteena oli luoda loogisesti täydellinen kieli. Wittgensteinille kaikki loogiset lauseet ovat tautologioita, jotka sallivat kaikki mahdollisuudet. Lauseet jotka eivät ole loogisia tautologioita, tai jotka eivät kuvaa tosiasioita, ovat merkityksettömiä. Hän esitti teoriansa vuonna 1921 julkaistussa teoksessa Tractatus Logico-Philosophicus.
Wittgensten esitti teoksessaan oman versionsa totuuden vastaavuusteoriasta. Teoksessaan Wittgenstein esitti, että mielekkäät lauseet toimivat tosiasioiden kuvina. Wittgenstein jakoi Kantin ja Fregen ajatuksen, jonka mukaan ”kieleni rajat ovat maailman rajat”. Tämä näkemys tiivistyy Wittgensteinin kuuluisassa lausahduksessa, jonka mukaan ”siitä mistä ei voi puhua täytyy vaieta”.
Tractatuksen kirjoittamisen jälkeen Wittgenstein uskoi ratkaisseensa kaikki keskeiset filosofiset ongelmat ja luopui filosofisesta urasta. Myöhemmin Wittgenstein päätyi tarkastelemaan teostaan uudelleen ja huomasi siinä vakavia virheitä. Hän palasi filosofian pariin, ja tätä vaihetta kutsutaan Wittgensteinin myöhäisfilosofiaksi.
Myöhemmin Wittgenstein kehitti ajatuksen kielipeleistä. Kieli muodostuu erilaisista peleistä, joilla on säännöt. Näitä sääntöjä voidaan joko seurata tai rikkoa. Kielen väärinkäyttö perustuu kahden eri kielipelin sääntöjen sekoittamiseen toisiinsa.
Looginen empirismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wienin piirin loogiset empiristit vaikuttivat merkittävästi länsimaiseen filosofian kehittymiseen. Piiriin johtohahmona toimi Moritz Schlick (1882–1936), joka murhattiin vuonna 1936. Loogiset empiristit olivat yhteiskunnallisesti radikaaleja, ja joutuivat pakenemaan Euroopasta natsismia. Yksi tunnetuimmista ja omaperäisimmistä Wienin piirin jäsenistä oli Rudolf Carnap (1891–1970), joka pakeni Yhdysvaltoihin.
Yhdysvalloissa looginen empirismi sulautui yhteen pragmaattiseen perinteen kanssa. Looginen empirismi oli yksi vaikutusvaltaisimmista filosofisista suuntauksista aina 1960-luvulle saakka.
Ajattelussaan Wienin piirin jäsenet omaksuivat Fregen ja Russellin ajatuksia ja näkivät Wittgensteinin Tractatuksen ratkaisuna empirismin ydinongelmiin. Wienin piiri pyrki osoittamaan kaiken metafysiikan mielettömäksi. Metafysiikan mielettömyys nähtiin seurauksena havaintokokemusten merkityksettömyydestä metafysiikan kielille. Lause, jota ei voida havainnolla todentaa on mieletön. Metafysiikan väitteitä ei voida todentaa eikä kumota havainnoilla, siis metafysiikan lauseet ovat mielettömiä.
Loogiset empiristit jakoivat muun muassa Fregen ja Wittgensteinin haaveen luoda loogisesti täydellinen kieli. Mielekkäät väitteet tuli pystyä kumoamaan tai todistamaan havainnolla. Tätä loogiset empiristit kutsuivat verifikaatiomenetelmäksi, jonka avulla metafysiikan perusongelmista tuli näennäisongelmia, joita ei voi koskaan ratkaista. Wienin piirin ”vasemmistoa” edustava Otto Neurath arvosteli vahvasti metafysiikkaa. Hänen mukaansa kaikki mielekkäät väitteet tuli pystyä palauttamaan fysikaalisiksi väitteiksi, jotka puhuvat havaittavista ominaisuuksista.
Todennettavuusteesi ajautui ongelmiin, sillä se ajoi suurimman osan lauseista mielettömiksi. Todennettavuusteesi oli itsensä johdosta mieletön, sillä sitä ei ollut mahdollista palauttaa kokemukseen. Todennettavuusteesiä pyrittiin kehittämään eteenpäin, mutta yritykset ajautuivat ongelmiin.
Carnap lähestyi ongelmaa uudenlaisesta näkökulmasta ja kehitti ”suvaitsevaisuuden periaatteen”. Siinä missä Russell oli pyrkinyt palauttamaan epätodet väitteet ”loogisen kieliopin vastaisiksi”, Carnap ajatteli, että lause saattoi olla epätosi toisessa loogisessa kielessä, mutta ei toisessa. Carnapin mukaan suvaitsevuusperiaate tarkoitti sitä, että jokainen voi valita itse loogisen kielensä. Se, mikä kieli tuli hyväksyä oli riippuvainen käytännöstä. Valintaa säätelivät muun muassa tarkoituksenmukaisuus ja tehokkuus.
Looginen positivismi johti mielenfilosofiassa behaviorismiin, jonka mukaan puhe kaikesta mentaalisesta on mahdollista kääntää fysikalismiin. Tämä tarkoitti sitä, että mentaalisesta on mahdollista puhua tutkimalla käyttäytymistä.
Alfred Tarski[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puolalainen filosofi Alfred Tarski (1901–1983) pyrki luomaan ristiriidattoman totuuden käsitteen. Tarskin pyrkimys oli vastata niin sanottuun valehtelijan paradoksiin, joka kuuluu seuraavalla tavalla: ”tämä lause ei ole tosi”. Onko lause tosi vai epätosi? Tätä Tarski piti luonnollisen kielen perustavana ongelmana, johon tuli pyrkiä vastaamaan.
Tarski jakoi kielen objektikieleen ja metakieleen. Objektikieli on se, jonka lauseiden totuus on tarkasteltavan ja josta puhutaan, metakieli on se, jossa tarkastelu toteutuu. Tarski oli siinä mielessä Carnapin ajattelun kannalla, että lause saattoi olla totuutta toisessa kielessä, mutta ei toisessa. Tarskille totuus on aina totuutta jossakin tietyssä kielessä.
Tarskin totuuskäsitys pystytään ilmaisemaan kaavassa, jonka nimi on ”sopimus T”. Kyseessä ei ole Tarskin totuusmääritelmä, vaan Tarskin mukaan mille tahansa totuusmääritelmälle annettu menestysehto. Kaava kuuluu seuraavalla tavalla: (T) x on tosi jos ja vain jos L. Kyseisessä kaavassa ”L” merkitsee objektikielen lausetta, jonka totuutta määritellään. Kirjain ”X” merkitsee lauseen kuvausta metakielessä. Objektikielen lauseita L tulee verrata metakielen kuvauksiin X. Esimerkiksi lause ”Taivas on sininen” on tosi jos ja vain jos taivas on sininen.
Varsinaista totuusmääritelmää, jonka Tarski muotoili, kutsutaan rekursiiviseksi määritelmäksi. Rekursiivinen määritelmä kuuluu seuraavalla tavalla: P(a) on tosi jos a:n viittauksen kohde on P:n alassa. Tarskin totuusmääritelmä ei pyri antamaan konetta, jonka avulla pystytään selvittämään lauseista kuin lauseista ovatko ne totta vai ei. Tarski ei väittänyt, että hänen menetelmänsä pyrkisi vastaamaan tähän ongelmaan. Tarski ei nähnyt teoriaansa vastauksena luonnollisen kielen ongelmille, vaan jakoi Fregen ja muiden haaveen loogisesti täydellisestä ihannekielestä.
Karl Popper[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itävallassa syntynyt Karl Popper (1902–1994) vieraili Wienin piirin tapaamisissa, mutta esiintyi sen arvostelijana. Popperille tärkein kysymys oli, kuinka erottaa tiede ja ei-tiede toisistaan. Popper ei suhtautunut metafysiikkaan yhtä jyrkästi kuin useimmat Wienin piirin jäsenet.
Popper kehitti falsifikationismiksi kutsutun opin, jonka mukaan teoria on tieteellinen, jos se on mahdollista kumota. Teorian on tehtävä mahdolliseksi koe, jossa havainnot voivat kumota sen, mikäli teoria on virheellinen. Popper korosti ajattelussaan innovatiivisuutta ja virheellistenkin teorioiden esittämistä kumottaviksi. Vapaasti ja luovasti keksityt ajatukset takasivat tieteen kehityksen. Teorioita on koeteltava ankarasti.
Popperin mukaan ennakko-oletukset värittävät aina havaintoa. Popper korosti, että teoria voi edistyä erehdysten kautta. Hän vastusti näkemystä, jonka mukaan uudet ja vanhat teoriat eivät olisi millään tavalla sovitettavissa yhteen toistensa kassa.
Willard Van Orman Quine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Amerikassa syntynyt Willard Van Orman Quine (1908–2000) sai koulutuksensa amerikkalaisen pragmaattisen koulukunnan kautta. Looginen empirismi oli Wienin piirin jäsenten muuton (muun muassa Rudolf Carnapin) myötä alkanut vaikuttaa merkittävästi myös Amerikassa. Quine kiinnostui loogisesta empirismistä ja arvosteli sitä ankarasti. Quine pyrki selvittämään empirismin ongelmaa, joka koski matemaattisen ja loogisen tiedon luonnetta.
Quinen kritiikki loogisen empirismin kielikäsitystä kohtaan suuntautui kahteen seikkaan, jotka hänen mielestään olivat loogisen empirismin perusta: 1) totuudet voidaan jakaa analyyttisiin ja synteettisiin, 2) jokainen merkityksellinen väitelause voidaan kääntää kokemusta koskevaksi. Quinen mukaan nämä erottelut olivat äärimmäisen epämääräisiä. Quinen mukaan nämä kaksi väitettä edellyttivät toisiaan ja muodostivat näin ollen kehän. Koska sanoilla ei ole tarkkoja merkityksiä, vaan ne paljastuvat vasta asiayhteydessä, ei lauseita voi jakaa analyyttisiin ja synteettisiin.
Quinen teorian mukaan yksittäisellä lauseella ei voi olla empiiristen seurausten joukkoa. Kyseistä kantaa oli kannattanut Carnap jo 1930-luvulla, mutta Quine ymmärsi syvällisesti kyseisen teorian seuraukset. Tätä teoriaa kutsutaan holismiksi. Holismin mukaan mikään teorian osa ei ole korvaamaton, vaan joudumme korjaamaan matematiikan ja logiikan totuuksina pitämiämme näkemyksiä. Tietoa voidaan tarkastella eräänlaisena verkkona. Käsitykset eivät kuitenkaan ole saman arvoisia, sillä verkolla on olemassa keskusta ja reunat. Keskustassa lepäävät tärkeimmät logiikan totuudet, joita muuttamalla joudumme muuttamaan koko verkon rakennetta.
Quine ei hylkää empirismiä vaan yrittää toteuttaa sitä vailla mitään dogmeja. Kokemus on perusta, mutta ei niin yksinkertainen kuin perinteisesti on väitetty.
Wilfrid Sellars[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Amerikkalaisessa filosofiassa merkittävästi vaikuttanut ajattelija Quinen ohella oli Wilfrid Sellars (1912–1989). Sellars arvosteli ankarasti ”annetun” käsitettä. Sellarsin mukaan filosofiassa on vaikuttanut pitkään ajatus ”annetun myytistä”. Tällä hän tarkoittaa sitä, että monet filosofiset teoriat pohjautuvat väitteeseen jonka mukaan tiedon perustana toimii jokin välttämätön tai suora havainto, joka ei ole päätelty. Tämä tieto annetusta oletetaan varmaksi.
Sellarsin mukaan ”annetun myytin” varaan rakentuvat filosofiset teoriat sotkevat toisiinsa tiedostomattoman aistimisen ja ilmenevää koskevien arvostelmien suoran tietämisen. Ei-tiedollinen aistiminen ei voi olla minkään tiedon perusta. Sellarsin mukaan ei ole aistimusta vailla käsitettä. Jokainen aistimus edellyttää käsitettä. Ajattelu on perimmältään aina kielellistä.
Donald Davidson[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Donald Davidson on yhdessä Quinen kanssa pohtinut kielen tulkitsemisen ongelmaa. Hänen mukaansa kielen tulkitsemisen ennakkoehtoja on suopeus: oletamme kielen ja tilanteen välillä vallitsevan kausaalisen yhteyden sekä toisten kielen käyttäjien muodostavan todellisuutta koskevia järkeviä käsityksiä. Davidsonin mukaan ymmärrämme lauseen, kun tiedämme, millä ehdoilla se on tosi.
Analyyttisen filosofian edustajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Analyyttisen filosofian merkkiteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ludwig Wittgenstein: Tractatus logico-philosophicus
- Bertrand Russell: Principles of Mathematics
- Alfred North Whitehead, Bertrand Russell: Principia Mathematica
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hintikka, Jaakko: Filosofian köyhyys ja rikkaus. Nykyfilosofian kartoitusta. Toimittaneet Janne Hiipakka ja Risto Vilkko. Helsinki: Art House, 2001. ISBN 951-884-302-3.
- Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta. Helsinki: Otava, 1984. ISBN 951-1-08016-4.
- Raatikainen, Panu (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Helsinki: Gaudeamus, 1997. ISBN 951-662-683-1.
- Räikkä, Juha (toim.): Filosofia. Käsitteellisen ajattelun perusteita. Helsinki: Unipress, 2002 (1. painos 1997). ISBN 951-579-133-2.
- Tuomela, Raimo: Tiede, toiminta ja todellisuus. Tieteellisen maailmankäsityksen filosofiset perusteet. Helsinki: Gaudeamus, 1983. ISBN 951-662-334-4.
- Wright, Georg Henrik von: Logiikka ja humanismi. (Sisältö: Looginen empirismi. (Den logiska empirismen, 1943.) Suomentanut Hilppa Kinos. – Logiikka, filosofia ja kieli. (Logik, filosofi och språk, 1957.) Suomentaneet Jaakko Hintikka ja Tauno Nyberg. – Humanismi elämänasenteena. (Humanismen som livshållning, 1978.) Suomentanut Kai Kaila. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-15732-9.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Preston, Aaron: Analytic Philosophy The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
- Raatikainen, Panu: Analyyttinen filosofia Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
- Raatikainen, Panu: Mitä oli analyyttinen filosofia? (DOC) Ajatus. 58 (2001). Arkistoitu 29.8.2011. Viitattu 9.2.2011.
- Rée, Jonathan: Englantilainen filosofia 1950-luvulla. Suomentanut Tuukka Tomperi. Niin & näin 3/1994, 6–25.