Geomorfologia

Maan pinnanmuodot.

Cono de Arita, Salta (Argentiina)

Geomorfologia on maantieteen ja luonnonmaantieteen osa-alue, joka tutkii maanpinnan muotoja ja maaperän rakennetta. Geomorfologian päällimmäinen tarkoitus on selvittää, miksi maaperä näyttää siltä kuin se näyttää. Termi tulee kreikan kielen sanoista ge ("maa") ja morfe ("muoto") ja logos ("oppi").

Maaperän rakenne

Maaperän rakenteeseen vaikuttaa maalaji. Osa maalajeista on kivennäismaalajeja, osa orgaanisia ja osa kemiallisesti muodostuneita sedimenttejä.

Lajittuneet sedimentit, jotka sisältävät enimmäkseen yhden kokoluokan rakeita, ovat usein kerrostuneita. Sedimentin kerrostuminen voi johtua myös vuoden aikojen vaihtelusta sedimentin muodostuessa ja tällöin puhutaan lustorakenteesta. Kerrostumaton sedimentti on homogeenista tai massiivista. Osa sedimenteistä sisältävät orgaanista ainesta. Tällaiset sedimentit jaetaan limnisiin (esim. muta, kalkkilieju ja ruokoturve), telmaattisiin ja terrestrisiin. Telmaattisia sedimenttejä syntyy kuivilla alueilla. Terrestrisiä maalajeja ovat kuivalla maalla syntyneet maalajit.

Orgaanisia maalajeja ovat turve, multa ja lieju. Turpeet voidaan jakaa pääasiallisesti kahteen ryhmään niiden eniten sisältämän kasvijätteen mukaan: rahka- ja saravaltaisiin. Liejua syntyy vesialueiden pohjissa.

Maaperän muotoutumiseen vaikuttavat tekijät

Maaperän muotoutumiseen vaikuttavia tekijöitä ovat rapautuminen, massaliikunnot sekä veden ja tuulen vaikutus sekä mannerliikunnot eli tektoniikka.

Rapautuminen

Rapautuminen voi tapahtua fysikaalisesti tai kemiallisesti. Fysikaalisessa rapautumisessa kiviaines hajoaa mekaanisesti. Kemiallinen rapautuminen tapahtuu esimerkiksi veden kuljettamien aineiden välityksellä, jolloin kiviaines hajoaa ja muodostuu uusiksi mineraaleiksi.

Rapautunut maa-aines muodostaa maassa kerroksia ja tätä sanotaan maannostumiseksi. Maannostyyppejä ovat muun muassa havumetsävyöhykkeen podsolimaannos, ikirouta-alueen tundramaannos ja tropiikin lateriitti.

Massaliikunnot

Massaliikuntoja tapahtuu painovoiman vaikutuksesta alueilla, joissa maa on kalteva. Nopeat massaliikonnot aiheuttavat maanvyörymiä. Niitä tapahtui paljon aivan jääkauden jälkeen. Hitaat massaliikunnot aiheuttavat vuotomaailmiötä ja muodostavat kuvomaata. Vuotomaailmiötä tapahtuu etenkin paikoilla, joissa ei ole kasveja ja oloissa, joissa lämpötila vaihtelee paljolti ja nopeasti.

Vesi

Virtaava tai tulviva vesi kuljettaa maa-ainesta, joka joskus muodostaa kerrostumia. Näitä ovat jokisuihin muodostuneet deltat. Joet muokkaavat ympäristöä myös kiemurtamalla ja muodostamalla suuria mutkia, joita kutsutaan meandereiksi. Joskus meanderit kuroutuvat irti joesta, jolloin syntyy makkarajärviksi kutsuttuja järviä. Myös aaltoileva vesi muokkaa rannikkoa. Aallokon aihettamaa eroosiota tapahtuu niemissä ja luodoissa. Lahdissa puolestaan tapahtuu maa-aineksen kasaantumista.

Tuuli

Tuuli kuljettaa mukanaan hiekkaa, jolloin puhutaan lentohiekasta. Suurimmat lentohiekka-alueet ovat kuumat aavikot. Lentohiekka-alueita on myös periglasiaalialueilla, joissa ei ole maata sitovaa kasvillisuutta. Lentohiekka kasautuu usein suuriksi kasoiksi, dyyneiksi, mutta se voi kasautua myös ohuiksi lössimäisiksi kerrostumiksi. Tällainen kerrostuma on erittäin hyvä kasvualusta viljelyyn.

Moreeni

Viimeisimmän jääkauden jälkeen jäätikön kuljettamasta aineksesta on muodostunut moreenimaata, kuten drumliineja, Rogen-moreenia, De Geer -moreenia ja kumpumoreenia.

Mannerliikunnot

Kun kaksi mannerlaattaa törmää toisiinsa, syntyy poimuvuoristo. Tästä on hyvä esimerkki Himalajan vuoristo. Mantereet voivat liikkua myös toisiinsa nähden sivuittain, jolloin tapahtuu maanjäristyksiä.

Katso myös

• Geologinen muodostuma
• Allas (geomorfologia)
• Jänne (geomorfologia)
• Geodiversiteetti

Lähteet

• Tulivuorista jääkausiin, Kalle Taipale, Matti Saarnisto, Wsoy 1991, Isbn 951-0-16-048-2

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Geomorfologia Wikimedia Commonsissa