Kliininen status

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kirurgi tutkii potilasta 1. maailmansodan aikana.

Status (myös kliininen status, nykytila tai kliininen tutkimus) tarkoittaa terveydenhuollossa potilaan tutkimista vastaanotolla, potilaan tilaa kuvaavaa sairauskertomuksen osaa[1] ja tietoja, jotka hoitava ammattilainen on kerännyt potilaan tilasta aistein ja yksinkertaisin apuvälinein. Tutkimuslaitteet pienenevät, automatisoituvat ja halpenevat jatkuvasti, joten kliinisen statuksen osana voidaan mitata jatkuvasti enemmän ja tarkemmin, ja raja statuksen ja ns. jatkotutkimusten välillä haalistuu.

Statuksen menetelmiin kuuluvat pääasiassa

  • havainnointi (observointi)
  • tarkastelu (inspektio)
  • kuuntelu (auskultaatio)
  • tunnustelu (palpaatio), koputtelu (myös perkussio) ja käsittely (manuaalinen tutkiminen) sekä
  • kliiniset tutkimusvälineet (esim. verenpainemittari).

Statusta edeltää yleensä anamneesin (esitietojen) kerääminen. Esitietojen ja tutkimisen jälkeen lääkärillä on yleensä jo valmis diagnoosi tai ainakin epäilys siitä. On arvioitu, että diagnooseista selviää yli 80 prosenttia jo anamneesin ja statuksen perusteella. Jos potilaan haastattelulle ja tutkimiselle on siis riittävästi aikaa heti ensi tapaamisella, oikeaan diagnoosiin päätyminen helpottuu huomattavasti. Lääkäri voi lähettää potilaan jatkotutkimuksiin esimerkiksi laboratorioon tai röntgenkuvaukseen varmistaakseen epäilynsä, sulkeakseen pois jäljellä olevia vaihtoehtoja tai arvioidakseen sairautta tarkemmin.[2]

Tekniikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Statuksen sisältö alkaa rakentua esitietojen perusteella – periaatteena on, että vain hoidon (myös diagnoosin) kannalta hyödyllinen tieto kerätään. Yleisesti ottaen on tehokkainta noudattaa ns. Bayesilaista päättelyä, eli kussakin vaiheessa tutkija punnitsee vaihtoehtoisia syitä ja hoitoja terveysongelmalle ja kerää järjestyksessä vain niitä tietoja, jotka eniten auttavat nostamaan oikean vaihtoehdon esiin ja sulkemaan väärät vaihtoehdot pois.

Usein on hyödyllistä kuitenkin tehdä systemaattisesti tietyn tautiryhmän, erikoisalan tai elinjärjestelmän mukainen status, kuten infektiostatus, verenkiertoelimistön status tai neurologinen status. Esim. kattavan hermoston tutkimisen voi tehdä jo 5–10 minuutissa (Video YouTubessa). Myös seulonta tai taidon ylläpitäminen voivat olla aiheita laajempaan tutkimiseen. Lääketieteelliseen tietämykseen kuuluu myös se, että jokaisella terveysongelmalla on oma ohjeellinen statuksensa, eli millainen status kerätään epäiltäessä kyseistä sairautta (esim. sepsisstatus).

Menetelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Observointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Havainnointi on jatkuvaa tiedon keräämistä hoitokontaktin aikana, mutta osana statusta myös havainnoidaan, miten potilas tekee tietyt testiliikkeet tai tehtävät (esim. piirtää kellotaulun).

Esimerkiksi seuraavat vaikutukset voidaan havainnoida:

Psykiatrisessa statuksessa habitus eli sosiaalinen ulkoinen olemus muodostuu asennoista (myös ryhti), liikkumisesta (myös eleet, katsekontakti) ja ulkonäöstä. Se antaa yleisvaikutelman potilaasta. Puheesta havaitaan helposti nopeus, spontaanius, sanavaraston laajuus, keskeytettävyys ja erilaiset puheen tuoton häiriöt. Myös puheen ymmärtämisen häiriöt tulevat ilmi keskustellessa. Mielialan tasosta ja tunnereaktion (affekti) vakaudesta, asianmukaisuudesta, latteudesta ja yhtenevyydestä (mielialan kanssa) voidaan usein tehdä päätelmiä käyttäytymisen perusteella, vaikkakin tärkeintä on haastatella potilasta. Ajatustoiminnassa voidaan havaita hajanaisuutta, epäloogisuutta, epäyhteneväisyyttä, liiallista yksityiskohtaisuutta, sointuassosiaatioita, assosiaatiolöyhyyttä, ajatuksenrientoa, uussanoja, jumiutumista, suistumista ja salpautumista. Ajatussisällössä kiinnitetään huomiota erityisesti harhoihin (esim. aisti- ja vainoharhat) ja itsetuhoajatuksiin.

Inspektio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihomuutosten pinta, muoto, koko, koostumus, reunat, väri ja jakautuminen selviävät yleensä ihon inspektiossa. Ihotaudeissa nähtäviä ihomuutoksia ovat muun muassa punoitus, pigmentaatiohäiriöt, makulat, läiskät, papulat, plakki, nodulukset, vesikkelit, bullat, urtikaria, pustulat, telangiektasiat, petekiat, purppura, ekkymoosit, kystat, haavaumat, fissuurat, atrofia, kasvaimet, raapimajäljet, arvet, furunkkelit ja abskessit. Ihon väri on sinertävä verenkierto- ja hengitysvajauksessa ja kellertävä sappiväriainekertymässä. Sepsiksessä iho voi olla ns. marmoroitunut ja Raynaud'n oireessa sormen iho vaalenee. Imusuonitulehdus ja pullottavat tai laajentuneet iholaskimot näkyvät myös helposti ihon läpi.

Palpaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palpoimalla voidaan paikantaa kipua ja havaita palpaatioarkuus. Lihaksia palpoimalla voidaan selvittää niiden kokoa, jänteyttä ja liipaisupisteitä. Valtimoiden palpointi antaa tietoa syketaajuudesta, verenpaineesta, valtimoahtaumista ja sydämen rytmistä. Vatsaa palpoimalla voidaan huomata vatsapeitteen kovuus, McBurneyn pisteen aristus, sykkivä valtimonlaajentuma tai suurentunut maksa tai perna. Rintakehää palpoimalla voidaan havaita sydämen kärkisysäys ja ihonalaista ilmaa. Rintoja palpoimalla voidaan havaita kasvaimia. Suurentuneet imusolmukkeet ja kilpirauhanen ovat myös varsin helposti palpoitavissa.

Koputtelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koputtelemalla ääntä tarkkaillen (perkussio) voidaan selvittää karkeasti alueen ilmatäyteisyyttä – esim. suurentunut maksa ja pleuraneste voivat muuttaa sitä kohtaa, jossa vatsan ja rintakehän perkussioääni muuttuu. Koputtelemalla voidaan myös provosoida kipu tai muu oire esim. okahaarakkeista, rannekanavasta tai munuaisista (selän koputtelu) murtuman, ahtauman tai infektion todennäköisyyden vahvistamiseksi. Jänteitä kopauttamalla voidaan mitata kyseisen lihaksen jännevenytysrefleksin voimakkuus.

Manuaalinen tutkiminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nivelistä voidaan tutkia käsin passiivisen liikkeen laajuus ja jäykkyys, ligamenttien vahvuus ja eri liikkeiden aiheuttama kipu ja niveläänet. Myös esim. aivokalvontulehdukseen liittyy niskajäykkyyttä.

Haistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haistaminen ei ole osa statustutkimusta, mutta periaatteessa haistamalla voidaan saada tietoa esim. päihteiden käytöstä, virtsa- tai ulosteinkontinenssista, ketoosista (hengityksen asetoni) ja hygieniatasosta (esim. mielenterveys).

Kemiallista ilman koostumuksen mittaamista lääketieteellisessä tarkoituksessa on kuitenkin tutkittu, esim. koulutettujen koirien ja ns. elektronisen nenän avulla. On mahdollista, että kliiniseen käyttöön tulee joskus yksinkertainen apuväline, joka mahdollistaa laajemman hajudiagnostiikan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. status Lääketieteen sanasto. 24.1.2022. Kustannus Oy Duodecim. Arkistoitu 25.5.2022. Viitattu 25.5.2022.
  2. Pertti Mustajoki, Jarmo Kaukua: Senkka ja sata muuta tutkimusta. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim, 2008. ISBN 978-951-656-268-4.